Soittimet

Kansanmusiikin matkassa! ovat kiertäneet mukana ainakin nämä soittimet.

Esseharpa eli ähtävän harppu

Ruotsalaisilla on oma hieno kansallisoittimensa nyckelharpa eli avainviulu. Mutta harva tietää, että suomalaisilla on oma avainviulunsa, esseharpa eli ähtävän harppu. Alkuperäinen soitin on 1600-luvulta ja se on roikkunut saman talon seinällä jo 400 vuotta.

Vuonna 2004 aloitettiin Soitin 2004 -hanke, jonka myötä maailma sai lisää esseharpoja sekä niiden soittajia. Soitinrakentaja Rauno Nieminen teki kopioita alkuperäisestä soittimesta, hän on rakentanut tähän mennessä kymmenen soitinta. Maestro Markuksen soittimen on rakentanut 

soitinrakentaja Juho Manninen vuonna 2015. Soittimia on tiettävästi Suomessa rakennettu 11 kappaletta.

Avainviulun alkuperä on Keski- ja Etelä-Euroopassa, jossa on soitettu schlüsselfidel-nimistä soitinta. Soitin on luultavasti 1200-luvulta ja se saapui Suomeen todennäköisesti 1500-luvun loppupuolella. 

Pärrä

Ikivanha pärrä on oletettavasti maailman ensimmäisiä ja laajimmalle levinneimpiä soittimia. Vanhat kansat pitivät suhistuspuuta yhteydenpitovälineenä henkimaailmaan. Pärrää on myös kutsuttu suhistuspuuksi.

Maestro Markuksen pärrä on maestro itse valmistanut. Pärrä onkin erittäin helppo valmistaa; ei tarvita muuta kuin puupala, puukko ja narua. Hätätapauksessa pärrän voi valmistaa vaikkapa viivoittimesta ja narusta.

Rapapalli

Rapapalli on koivun tuohesta valmistettu pallo, jota on käytetty rytmisoittimenta ja helistimenä sekä lasten leikeissä. Niiden avulla on myös saatu kalaverkot pysymään pohjassa. Rapapalli on periaatteessa eräänlainen rytmimuna, joskin se on huomattavasti tyylikkäämpi kädentaidonnäyte kuin musiikkikaupan muutaman euron muoviset rytmimunat.

Maestron rapapallit on valmistanut soitinrakentaja Juhana Nyrhinen. Rapapallien valmistamiseen ei tarvita muuta kuin koivun tuohta, herneitä tai kiviä ja roppakaupalla sorminäppäryyttä.

Lakutin

Lakuttimella on entisaikaan hätistelty petoja asumusten läheltä. Lakutin lienee kovaäänisin soitin, jota maestro tällä kiertueella kantaa mukanaan. Nykyään lakutin on lunastanut paikkansa urheilukisoissa, koska sillä saa kuuluvaa metakkaa aikaiseksi.

Maestron lakutin on Juhana Nyrhisen rakentama. Inspiraationa tälle isolle lakuttimelle on ollut vanha mustavalkoinen valokuva, jossa torpan emännällä oli erittäin iso lakutin kädessään.

Kukkopilli ja saviokariina

Pikkulapsilla on ollut 1800-luvulta lähtien savisia kukkopillejä käytössään. Tästä soittimesta saa muutaman äänen, joten se ei varsinaisesti ole kovinkaan käyttökelpoinen melodiasoitin.

Samankaltaisella tekniikalla savesta pystytään valmistamaan myös okariinoja, joilla pystyy soittamaan jo melodioita. Okariinoissa voi olla viidestä kahdeksaan säveltä.

Maestron kukkopilli on vanhaa perua. Kukaan ei edes enää muista kuka sen on rakentanut. Jos haluaa bongata kukkopillejä, niin niitä löytyy monesti mammojen ja pappojen takkojen päältä paksuhkon pölykerroksen alta. Ehkäpä se maestronkin pilli on sieltä löytynyt.

Maestron okariina on Udmurtiasta. Udmurtialaiset puhuvat suomensukuista kieltä ja he asuvat Venäjän federaation alueella. Udmurtialaiset soittavat myös kanteleen lähisukulaista krez-nimistä soitinta. Maestron okariinasta saa kuusi säveltä.

Pukinsarvi

Pukinsarvi on nimensä mukaisesti tehty pukin sarvesta. Ensin pukin sarvi keitetään ja sisusta puhdistetaan. Tämän jälkeen siihen porataan reikiä ja tehdään suukappale. Pukinsarvi on periaatteessa vaskipuhallin, koska sitä soitetaan samalla tavalla kuin trumpettia. Pukinsarvea voidaankin pitää trumpetin esi-isänä.

Pukinsarvea on myös käytetty merkinantovälineenä esimerkiksi metsästyksessä ja sodassa. Ja onhan sitä myös varmasti pukinsarven tröötötyksen soidessa sotajoukot iskeneet toisiansa vastaan.

Maestron pukinsarvi on lainassa Kiikoisten Pukinsarven Tröötöttäjiltä. Sen on rakentanut Matti Valtteri Lehtinen.

Lulletti

Lulletti on puinen trumpetti. Sitä on myös kutsuttu puusarveksi. Soittotekniikka on samanlainen kuin pukinsarvessa.

Maestron lulletin on rakentanut Rauno Nieminen vuonna 2004.

Shamaanirumpu

Ennen vanhaan eri puolilla Suomea asui shamaaneja. Tarinat kertovat, että tällaisen rummun avulla shamaani pystyi matkaamaan alisiin maailmoihin hakemaan tärkeitä tietoja, jos joku oli vakavasti sairaana. Rummulla on myös säestetty loitsuamista.

Maestron shamaanirumpu on ostettu Pihlajamaan musiikista ja se on Meinl-merkkinen. Hienon puisen lyöntikapulan on valmistanut englantilainen Corwen Broch.

Jouhikko

Jouhikko on hieno keskiaikainen soitin. Jouhikon kielet valmistetaan hevosen häntäjouhesta, samasta häntähjouhesta on myös trokan eli jousen karvat. Jouhikko on viulun esi-isä, vaikkakin ulkonäöltään onkin varsin erilainen. Jouhikkoa soitetaan sormen ulkosyrjällä, eikä sormenpäällä, kuten monia muita jousi- ja kielisoittimia.

Maestro on itse rakentanut oman jouhikkonsa vuonna 2008 arvostetun soitinrakentaja Timo Mustosen opissa. Maestro on kyllä punonut kielet kalastussiimasta, koska ne pysyvät paremmin vireessä kiertueen tiimellyksessä.

Munniharppu

Munniharppu on yksi vanhimmista soittimista, joka on säilynyt näihin päiviin asti. Tutkijoiden mukaan se saattaa olla jopa 5000 vuotta vanha. Munniharppuja on tehty mm. metallista, bambusta ja luusta. Soitin sopii hyvin rytmiseen ilotteluun, mutta taitavat soittajat loihtivat siitä myös sävelmiä ulos. Munniharppua on kutsuttu myös suupeliksi.

Maestron munniharppu on Jakutiasta. Hän sai sen lahjaksi oppilaaltaan vuonna 2011.

Säkkipilli

Säkkipilli on lähtöisin Lähi-idästä eikä suinkaan Skotlannista tai Irlannista. Lähes joka kansalla on ollut aikanaan omat säkkipillinsä, mutta valitettavasti Suomessa säkkipillin soittajia ei säilynyt tälle vuosituhannelle. Kukaan ei itse asiassa edes tiedä, mitä säkkipillillä on täällä soitettu. Kansanrunoudessa säkkipilli kuitenkin esiintyy ja vanha sanonta ”pistetään pillit pussiin”, on tarkoittanut sitä, että pistetään säkkiin pillit kiinni ja aloitetaan soittaminen. Säkkipillin säkki tehtiin ennen vanhaan joka sian virtsarakosta tai hylkeen mahalaukusta. Nykyään säkki tehdään nahasta.

Maestron säkkipillin on tehnyt soitinrakentaja Yrjänä Ermala vuonna 2014. Tämä soitin on myös elvytetty Soitin 2004 -hankkeen myötä. Suomalaisessa säkkipillissä on yksi melodiapilli ja yksi borduunapilli. Ääneltään se on varsin lempeä.

Luuhuilu

Luuhuilu lukeutuu myös maailman vanhimpiin soittimiin. Arkeologiset kaivaukset ovat osoittaneet, että se on kymmeniä tuhansia vuosia vanha, jopa neandertalin ihmiset ovat soittaneet luuhuilua. Luuhuilu on sinänsä yksinkertainen soitin rakentaa, koska luu on valmiiksi sisältä ontto. Soittimeen on tehty suukappale ja kaiverrettu muutama reikä.

Maestron luuhuilun on tehnyt Juhana Nyrhinen vuonna 2015 ja se on tehty poronluusta. Soitinta soitetaan samalla tavalla kuin nokkahuilua. 

Viulu

Viulu on lähtöisin Italiasta, jossa se on kehitetty nykyiseen muotoonsa 1500-luvulla. Soitin saapui Suomeen 1600-luvun lopulla. Viulu on eräänlainen kansanmusiikin kuningassoitin. Lähes kaikissa kulttuureissa, joissa viulua on soitettu, niin se on ollut se suurimpien taitureiden soitin.

Aikanaan häitä tanssittiin monta päivää, jopa kolme päivää ja kertomusten perusteella joskus jopa viikko. Siinä olivat pelimannin soittolihakset jo aika koetuksella.

Maestron viulu on raumalaisen Pentti Keihään rakentama. Viulu on rakennettu vuonna 1979. Maestron viulua koristaa hieno leijonanpää.

Kantele

Kantele on ikivanha. Vanhimman kanteleen rakensi Väinämöinen suuren hauen leukaluusta. Nykyisin kuitenkin kanteleet tehdään pääasiassa puusta. Kantele on Suomen kansallissoitin, mutta sitä soitetaan toki myös muuallakin, mm. Venäjällä, Virossa, Latviassa ja Liettuassa. Sinänsä kantele on myös yksinkertainen rakentaa, ei tarvita muuta kuin puuta ja jotain kielimateriaalia. Aikanaan kielimateriaaliksi kelpasi teräs, vaski, suoli ja jouhi.

Maestron 11-kielisen kanteleen on rakentanut Juho Manninen vuonna 2015, vaikka soitin kyllä näyttää siltä kuin se olisi säilynyt kaskitulipalosta 200 vuotta sitten.

Pienemmän 5-kielisen kanteleen on rakentanut joku taitava rakentaja Soitinrakentajat AmF:n riveistä. Soitin on rakennettu vuonna 2012.

Teksti © 2016 Markus Rantanen
Valokuvat © 2016 Marko Laihinen